Toven tahtiin, #tove100

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Satuin katsomaan aiemmin tällä viikolla hänestä tehdyn uuden dokumentin. Tiesinkin että hän on ollut oman aikansa rajojen rikkoja: naistaiteilija, biseksuaali, nainen joka söi ja joi mitä halusi ja vähät välitti mitä muut hänestä ajattelivat. Muumien lisäksi hän on ollut erittäin lahjakas ja tuottelias taidemaalari ja spesialisti myös useissa muissa taiteen muodoissa. Hän on ollut myös suuri yksinäinen, muumilaakson vanki, kuten dokumentin nimikin kertoo. Ennen vaikkea hän oli edellä kävijä, poheemi nainen, joten ei voi kun toivoa, että hän eli elämänsä onnellisena.

Minusta on pikkuhiljaa muotoutunut suuri muumifani. Tietenkin katsoin lapsena muumeja, mutta vasta nyt kun muumien uusintojenuusintojenuusinnat pyörivtä ja oma poika niitä seuraa on Tove Janssonin kirjoittama muumien syvällisempi maailma auennut itselle. Melankoliaa, tissuttelua, kiroiluakin (?) hienoja ajatuksia eletystä elämästä, merestä ja tästä kaikesta.

Tänään siivottiin aamulla koko koti ja hikisen urakan jälkeen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme rannalle vilvoittelemaan. Matkalla kuulin radiosta, että tänään on tuo Toven virallinen syntymäpäivä. Siispä sattumoisin mukaan tulleet muumilasit ja eväät toimivat hyvänä juhlistajana hänelle, veden äärellä -tottakai!

Elokuunillan pohdintoja

Elokuukin on edennyt jo pitkälle, vilja alkaa olla kypsää, marjat poimittu ja pakastettu, metsästyskausi avattu ja päiväkotiarkeen päästy jo hyvin käsiksi. Pidän elokuusta, se on yksi lempikuukausista. Vielä tarpeeksi lämmintä, mutta kuitenkin ilmassa on jo pieniä syksyisiä väreitä. Elokuun alussa kylvetään kesän helteissä ja lopussa syys-sateissa. Niin se varmaan on tänäkin vuonna. 

Poika kasvaa ja oppii uutta. Hänestä on tullut oikein kova pienipohdiskelija ja kohtelias pienimies. Tänään kävimme miehen työpaikalla piipahtamassa ja syömässä jäätelöt. Kun herkut oli syöty kävi poika omatoimisesti kiittämässä kassatätiä ja vei roskat roskiin. 

Eilen kun läksimme päiväkodista oli poika hellyyden osoitus tuulella, hali ja pusutteli. Kysyi piirretyn tapaan: "äiti, arvaa kuinka paljon sinua rakastan"... 

Samalla hän innostui luettelemaan kenen kaikkien "rakas" on. Eniten minua nauratti siinä kohdalla, kun hän sanoi, että on Vaarinpoika silloin, kun Vaari on ajanut parran. "Piikkiparta ei ole kiva.." :) 

Loistavia oivalluksia siis arkeemme mahtuu, toki myös uhmaa ja kiukuttelua. Hetkiä jolloin pinnaa kysytään niin vanhemmilta, kuin pojaltakin. 

Tänään kuuntelin RadioNovan aamulähtetystä pitkin aamua ja seurasin kuinka Minna Kuukka saatteli lapsensa koulutielle. Kuinka aamuherätyksen, aamupalan ja automatkan kautta päädyttiin tunteikkaaseen koulunpihaan. Kuunteli jos toinenkin lienee herkistyneen siinä vaiheessa, kun toimittajankin ääni sortui. Niin täälläkin. Satuitteko kuuntelemaan kyseistä lähetystä? 

Pojan kouluun lähtöön on vielä useita vuosia, mutta osasin silti samaistumaan siihen tunteeseen, kun koulu alkaa ja jollainlailla se maailma on kauempana, kuin päiväkotiarki. Ongelmat isompia, kun kuivaksi opettelu tai kasvisten maistelu. 

Kuinka osaisimmekaan nauttia tästä ja jokaisesta hetkestä. 
Ilta-auringon kauniista säteistä, tummuvasta elokuunillasta, kuulaista päivistä ja öisistä sateista. 

Nyt otan murun kainaloon, annan pusun ja me aletaan katsomaan yu- kisoja. 

Kohta alkaa kuitenkin kauhea matkiminen, aitajuoksu ja telineistälähtöjen harjoittelu. 

Mistä lie oppinut? :) 

OM