Arkinen hääpäivä

Meillä oli eilen miehen kanssa 5vuotis hääpäivä. Sitä vietettiin varsin arkisissa merkeissä. Mies oli kuuteen asti illalla töissä ja me pojan kanssa kotosalla iltapäivä ihan kaksin. Pikkukakkosen aikaan keittelin peruna-pataattikeittoa. Meillä ollaan kovasti tykästytty sosekeittoihin, ne uppoavat kaikille. Kyytipojaksi tuoretta leipää, niin namnam! Aikuisten annosten päälle ripottelin hieman paahdettua sipulia ja aurinkokuivattuatomaattia -suosittelen.

5-vuotis hääpäivä on kuulemma "puu". Yritetiin miettiä jotain kivaa ideaa, mitä muistoa puusta saataisiin hankittua tällepäivälle, muttei keksitty oikein sopivaa ja se ajatus jäi mietinnän asteelle. Kyllähän sitä viiteen vuoteen mahtuu paljon (ja tietenkin siihen toiseen viiteen, mitä oli ennen naimisiin menoa). Kaikkein onnellinen olen tuosta 2,5 vuotiaasta kultakimpaleesta, joka meille on siunattu. Pieni uhmailija, joka toisessa hetkessä on raivostuttavan kovakorvainen ja sekunnin päästä taas aivan kertakaikkisen rakastettava. Toiseksi olen kiitollinen myös siitä, että tuo tunne mikä on kuljettanut meitä 5 vuotta naimisissa, 10 vuotta yhdessä on edelleen vahva. Jopa vahvempi ja varmempi, mitä aiemmin.  

Niin ja nämä kukat ovat äitini ostamia, joten oli meillä sentään ruusuja hääpäivänä. 

Mies on viel tänään töissä, joten mepäs taidamme lähteä käymään pyörälenkillä pojan kanssa ja suunnata syömän lounasta miehentyöpaikan ravintolaan. Laiska-äiti ei ole nyt ruuan laitto tuulella. 

Kelit näyttäisi ainakin suosivan. 

Mukavaa viikonloppua vain kaikille! 

Päivä 4/5: ruotsinkielestä...

Yritin tuossa työpäivän jälkeen ajaa nurmikkoa, mutta kone päättikin toisin ja teki "tenän" jo alkumetreille. Marssin naapuriin ja kysyin ymmärtäisikö naapurin insinöörimies mittään leikkurin päälle, mutta eipä hänelläkään ollut poppakonsteja käytössään. Jäipähän meidän takapihalle komea apilapelto kasvamaan lisää viikonlopun yli. :)

Niinpä tässä nyt istun keittiönpöydän ääressä ja mietin mitähän tästä päivästä kertoisi. Päivä 4/5 ilman pientä ja isoa poikaa. Huomenna nähdään. 

Olin töiden puolesta tänään ihan Kuopion ytimessä liikkeellä ja kävelin torin laitaa. Väkeä oli todella paljon, ihmisillä kesäloma ja yksi jos toinenkin kantoi kotiin mansikkalaatikkoa tai söi torimuikkuja tai jäätelöä. Ohikulkiessani huomasin erään iäkkäämmän naisihmisen kyltin kanssa, seisoi aivan kaupungintalon edessä. Uteliaisuuttani kiersin ja kurkkasin mitä kyltissä lukee. 

"Pois pakkoruotsi!" 

Yllätyin niin paljon, että purskahdin nauruun. En tiedä miksi, mutta näky oli jotenkin niin koominen. Keskellä kauneinta kesäpäivää, iäkkäämpi rouvaihminen päättäny nousta yhdennaisen barrikaadille keräämään adressia pakkoruotsin lopettamiseksi. Ja hänen luonaan oli kaksi arviolta 18-vuotiasta poikaa allekirjoittamassa aloitetta. Eikä siinä mitään, jokaisella saa ja pitää olla sananvapaus ja oikeus ilmaista itseään haluammallaan tavalla.

En todellakaan ole mikään pakkoruotsin puolestapuhujakaan. Rämmin lukion ruotsinkurssit läpi nipin napin, pakolla harjoittelin epäsäännölliset verbit. Ja annas olla, kun fysioterapiaopinnoissa tuli ruotsin suullinenkoe. Sain parikseni lukiosta ruotsista l:n kirjoittaneen (nykyisin hyvän ystäväni) ja onnistuin sössimään meidän keskustelustaan sellaisen komedian, ettei hänkään kovin hääviä akateemisesta ruotsista tainnut nappaista. 

En oikeastaan ole myöskään aiemmin miettinyt tätä pakkoruotsi asiaa, mutta jokin tuossa torin tapahtumissa jäi pyörimään päähäni ja ajattelin sitä vielä ajaessani töiden jälkeen kotiinkin. 

Ehken sen ruotsinkin kielen arvon ymmärtää vasta myöhemmin. Tai ainakin niin minä olen tehnyt. Reilu vuosikymmen ylioppilaskirjoitusten jälkeen vasta älyää miten kiva olis, jos ymmärtäisi edes hieman paremmin toista kotimaista. Esimerkiksi fysioterapiassa on eräs "tyylisuunta" psykofyysinen fysioterapia, jonka juuret ovat Ruotsissa ja Ranskassa. Iso osa sen lajin kirjoista on edelleen vain ruotsinkielisiä. 

Toivottavasti en kuulosta liikaa kukkahattutädiltä, koska se minun ei ole tarkoitus olla. 

Mitäs mieltä te olette ruotsinkielen taidosta? En puhu pakkoruotsista kouluissa, vaan taidosta puhua ja ymmärtä ruostinkieltä. Joudutteko te käyttämään ruotsia ihan käytännössäkin? 

Vai alkaako minun ikävä kasvaa liian suureksi, kun nyt se alkaa jo paasaamaan mitä kummallisimmista asioista? :) 

Muutaman vuoden takaiselta Tukholman reissulta kuva vanhasta kirkosta 

 Ja älkää ottako minua niin vakavasti :)

Tack och adjö

OM